Sprintti vai kuninkuusmatka?

Oli täysin sattuman kauppaa, että päädyin kuuntelemaan maanantai-iltana Yle Puheen uutta Urheiluhullut-ohjelmaa. Monen suusta olen kuullut, että silloin tietää tulleensa vanhaksi, kun kuuntelee autossa kyseistä radiokanavaa... Huoli vanhaksi leimautumisesta ei kuitenkaan ollut päällimmäisenä mielessäni, kun stoppasin kanavasurffailun Reijo Jylhän äänen kajahtaessa korviini.

Ohjelmassa käytiin keskustelua erilaisista huippu-urheiluun liittyvistä teemoista, joista jokainen sytytti minussa palavan halun kirjoittaa. Lopulta päätin kuitenkin ottaa tarkempaan tarkasteluun kolme keskustelussa esille noussutta teemaa ja avata hieman omia ajatuksiani niihin liittyen.

"Suomi on pudonnut lopullisesti huippumaiden kyydistä."

Tämä lausahdus herätti minussa välittömästi ison ryöpyn kysymyksiä: ketä ovat huippumaat, mitä ovat vertailussa käytettävät mittarit, mitataanko vain menestystä ja jos mitataan niin menestystä missä? Pian selvisi, että vertailua tehtiin nimenomaan Norjaan ja Ruotsiin talvilajien osalta. Jylhä kritisoi Olympiakomitean asettaman vision "paras Pohjoismaa 2020" olevan aivan liian lyhytnäköinen, jotta se olisi mahdollista saavuttaa. Eikö vision tarkoitus ole kuitenkin kuvata tulevaisuuden tavoitetilaa? Itse olen sitä tavoitteet hieman liian korkealle, lähes unelmiksi, asettavaa koulukuntaa, joka uskoo tällä taktiikalla ylittävänsä itsensä kerta toisensa jälkeen.

Parhaaksi tuleminen ei ole kaikista helpoin ja yksinkertaisin tavoitetila. Kyseinen tavoitetila on jo useaan otteeseen aikaisemminkin lynkattu alas. Jos kukaan ei usko saati sitoudu tavoitetilan tavoitteluun, onko sitä edes järkevää tavoitella?

Kaikessa ei voi olla paras eikä edes hyvä. Parhaus on priorisointia ja valintoja. Paljon on puhuttu suomalaisista huippu-urheilun resursseista, jotka suhteessa muihin maihin ovat hyvin pienet. Jos haluamme olla parhaita, kuka lystin maksaa? Samalla kun Olympiamitalien määrään ei olla tyytyväisiä, saavat kotimaisten palloilusarjojen liigajoukkueet haukkuja junioreiden rahojen väärinkäyttäjinä. Onko huippu-urheilun rahoitus kansalaisten ja yhteiskuntajärjestelmän vastuulla? Tulisiko yritysten kantaa tästä enemmän vastuuta? Jokainen euro on toisaalta pois junioriurheilusta, jos nyt mustavalkoisesti lähdetään ajattelemaan.

"Kyllä tää heijastelee myös yhteiskunnallisia muutoksia tää Olympialaisissa ja urheilussa menestyminen."

Hjallisten keskusteluohjelmassa edellisellä viikolla vieraillut Kalle Palander oli sitä mieltä, että kyllä lapsia ja nuoria tulee urheilun parissa patistaa. Iso osa hänen nuoruuden saavutuksistaan johtui nimenomaan hänen isänsä palavasta halusta pojan menestystä kohtaan. Kallen mukaan nuori 15-vuotias ei voi vielä tietää mitä haluaa.

Jylhän mukaan Ruotsissa harrastettava diskuteeraus onkin edelleen suomalaisille hieman vierasta. Hän näkee, että uudet sukupolvet ovat tässä suhteessa kuitenkin erilaisia ja heidän kasvaessaan kulttuuri tulee muuttumaan. Hän puhui myös vastuun ottamisesta.

Onko ongelma juuri tässä näiden kahden näkökulman ristiriidassa? Valmentajat, vanhemmat ja huoltajat edustavat vielä sitä sukupolvea, jonka mukaan käskyjä annetaan ja niitä otetaan vastaan. Välimuotoja ei ole ja oman pohdinnan nähdään vievän turhaa energiaa tai jopa olevan toisen ammattitaidon kyseenalaistamista ja epäluottamuksen osoitus.

Uskoakseni lapsi ja nuori liikkuvat ensisijaisesti hauskuuden vuoksi. Niin kauan kun liikkuminen antaa iloa, ei lapsi tai nuori sitä oma-aloitteisesti halua hylätä. Jokainen on kuitenkin yksilö ja ilo on subjektiivinen kokemus. Osa nauttii liikunnan tuomista haasteista ja mahdollisuudesta itsensä ylittämiseen - jotkut haluavat taas viettää aikaa ystävien kanssa.

Kulttuuri muuttuu hitaasti. Kyllä se 2020 tulee liian pian, mutta mitä sitten? Kannattaako katse pitää lähellä vai suunnata rohkeasti eteenpäin uskoen siihen, että olemme oikealla tiellä? Jos työn tekeminen lopetetaan kun tavoitetilaa ei uskota saavutettavan, mikä oli matkan tarkoitus?

"Tehdään niistä ensiks urheilijoita"

Yksi mielestäni keskeisimpiä ajatuksia ja itselleni eniten kolahtaneita oli yllä kuvattu Jylhän tiivistys. Se liittyy tiukasti nimenomaan siihen, että liikkuminen ja urheilu on hauskaa - ne antavat enemmän kuin ottavat. Paljon on puhuttu liian varhaisesta erikoistumisesta, mutta toistaiseksi kukaan ei ole näin yksinkertaisesti asiaa osannut paketoida.

Mitä jos tämä sama ajatus kohdistettaisiin valmentajiin? Jylhän mukaan suomalaisessa valmennuksessa on paljon parannettavaa. Juontaja tiukkasi ohjelmassa syytä tälle, jolloin Jylhän vastaus jäi nimenomaan urheilijatasolle. Mielestäni jutun juju piilee kuitenkin siinä, että valmentajien täytyy olla ensin urheiluvalmentajia, jotta he voivat valmentaa ensin urheilijoita - sitten lajitaitureita.

Suomessa valmennuskulttuuri elää pitkälti urheiluseuroissa, joissa lasten ja nuorten kanssa toimivat oto-valmentajat. He ovat usein itse seuran tai ainakin saman lajin kasvatteja. Onko siis ihme, että he valmentavat laji eivätkä urheilu edellä? Oto-valmentajat tekevät valmennusta, koska he rakastavat sitä. He rakastavat lajia ja lasten sekä nuorten kehitystä - eivät motoristen perustaitojen harjoittamista leikkien kautta tai oman esimerkin kautta urheilijan elämäntapojen opettamista teini-ikäisille.

Mitä sitten tulisi tehdä? Ammattivalmentajuus. Lajiverkostot. Seurayhteisöt. Urheiluhullut. Potentiaalia on paljon.

---

Näitä asioita voidaan lopuksi tarkastella kokonaisuutena joko huolestuneesti tai varovaisen optimistisesti. Mikäli haluamme otsaryppyjemme syventyvän, voimme voivotella ja todeta, että nyt on jo liian myöhäistä korjata suomalaista urheilujärjestelmää. Kyydistä on tiputtu koska ei osattu ennakoida - turha sille on enää mitään tehdä. Varovainen optimisti näkee kuitenkin positiivisena haasteiden tunnistamisen ja ennen kaikkea tunnustamisen. Kun möröt osataan nimetä, voidaan niitä koittaa taklata.

Matti Heikkinen totesi Salpausselän kisojen 15 kilometrin hiihdon jälkeen, että lumien pitää sulaa ja miehen pitää levätä. Urheilussa ei ole kyse sprinteistä ja jatkuvasta menestymisestä, vaan pitkäjänteisestä työstä, jota pitää tehdä niin ruohonjuuri- kuin huippu-urheilutasollakin.