URHEILUJOHTAJAKSI ON PYRITTÄVÄ JA HALUTTAVA

Pitääkö urheilujohtajan osata todella johtaa vai ovatko johtamista tärkeämpiä urheilun parissa saavutetut meriitit? Onko entinen huippu-urheilija hyvä urheilujohtaja? Voiko urheiluorganisaatiota johtaa ilman palavaa kiinnostusta substanssia eli urheilua kohtaan?

Tarkemmin asiaa on käsitellyt Nina Laakso väitöskirjassaan, jossa hän tarkastelee urheilujohdon eliitin omia kertomuksia siitä miten urheilun johtopaikkoihin käytännössä on edetty. Jo ennen varsinaista väitöstilaisuutta tutkimus on herättänyt mediassa kiinnostusta. Varsinkin sosiaalisessa mediassa monet ovat ilmaisseet olevansa samalla kannalla väitöskirjassa esitettyjen huomioiden kanssa. Ehkäpä eniten hyväksyviä nyökyttelyjä on aiheuttanut kertomusten perusteella tehty huomio, jonka mukaan urheilujohtajat ajautuvat johtotehtäviin usein vahingossa ja ilman varsinaista pyrkimystä.

Mielestäni tämän kaltainen huomio ainoastaan vahvistaa sen, mitä olemme jo pitkään tienneet, muttemme ole välttämättä uskaltaneet ääneen sanoa:

suomalaisten liikunta- ja urheiluorganisaatioiden kyky vastata nykymaailman niille asettamiin haasteisiin on edelleen riittämätön.

Usein valtionhallintoa syytetään byrokraattiseksi ja huonosti muutoksiin reagoivaksi instituutioksi. Uskaltaisin kuitenkin väittää, että liikunta- ja urheilujärjestöt eivät ole juurikaan sen ketterämpiä tai innovatiivisempia organisaatioita ainakaan tällä hetkellä. Sen sijaan taloudellisesta tilanteesta huolimatta erityisesti suomalaiset pienyritykset ovat ottaneet selkeitä askelia kohti joustavammin muutoksiin reagoivia toimintamalleja ja -rakenteita.

Organisaatiotutkimuksessa on jo pitkään puhuttu kontingenssiteorian yhteydessä siitä, kuinka organisaation ja sen ympäristön välisellä suhteella on suuri merkitys organisaation toiminnan ja selviytymisen kannalta. Ajatus pohjautuu pitkälti systeemiteoriaan, jonka mukaan organisaation rakenteen muutos ei yksin riitä, vaan kantavana voimana muutoksessa on nimenomaan oltava hallinto ja johtaminen - eli yksinkertaistetusti ihmiset.

Jos ihmiset eivät usko muutoksen tarpeellisuuteen tai eivät ymmärrä miksi jatkuva muutos on nykypäivänä välttämätöntä, ei organisaation rakenteellinen muutos yksin auta organisaatiota vastaamaan sen ympäristön sille asettamiin haasteisiin.

Suurin osa ihmisistä on valitettavasti asennoitunut vielä nykypäivänäkin niin, että muutokset nähdään inhottavina tilanteina, joita vältetään viimeiseen asti. Tällöin ollaan kuitenkin jo myöhässä. Mitä suuremmasta ja byrokraattisemmasta organisaatiosta on kyse, sitä enemmän organisaation tulisi pystyä toiminnassaan ennakoimaan ympäristön muutoksia ja niiden asettamia haasteita. Mikäli muutokset lähtevät liikkeelle aina reaktiosta ympäristön muutoksiin, tulee seuraava muutosta edellyttävä haaste vastaan jo ennen kuin edelliseen haasteeseen on pystytty vastaamaan. Tämä taas aiheuttaa väistämättä turhauttavan muutossyklin, jossa tuntuu koko ajan siltä, että ollaan myöhässä ja kaikki jää puolitiehen.

Tämä ilmiö on mielestäni yleistynyt viimeisten vuosien aikana liikunta- ja urheiluorganisaatioissa. Osittain tämä voi johtua siitä, että on jo vuosikaudet luotettu valtion takaamaan rahoitukseen, eikä tarvetta uudistuksille ole koettu. Kun laakereilla on pystytty makaamaan jo pidemmän aikaa, tapahtuu muutos nimenomaan reaktiona eikä siihen ole osattu varautua. Tällöin puolestaan muutosvastarinta hidastaa entisestään reaktiota ja muutossyklin muutokset seuraavat toinen toisiaan jo siinä vaiheessa kun edelliseen muutokseen liittynyt muutosvastarinta alkaa vasta murenemaan.

Kuten jo aikaisemmin totesin, toimivat ihmiset väistämättä muutosten käynnistäjinä. Tämä tarkoittaa puolestaan sitä, että rekrytointiin ja osaamisen jatkuvaan kehittämiseen on myös järjestöissä kiinnitettävä enemmän huomiota. Mikäli vielä 2010-luvullakin urheilujohtajat "ajautuvat" esimiestehtäviin ilman johtamisosaamista, ei urheilujärjestöjen tulevaisuus näytä kovin valoisalta. Vaikka urheilujohtaja olisi kaikin puolin pätevä ja taitava, olisi hyvä miettiä myös sitä, mikä on sopiva aika johtajalle toimia saman organisaation johdossa. Esimerkiksi Matti Alahuhdan mukaan toimitusjohtajan olisi hyvä vaihtua noin kahdeksan vuoden välein (Harvard Business Reviewin mukaan jopa 4,8 vuoden välein), kun taas liikunta- ja urheiluorganisaatioissa on totuttu siihen, etteivät johtajat ole juurikaan vuosikymmenien aikana vaihtuneet.

Totta kai järjestöt eroavat pitkälti yrityksistä esimerkiksi asiakkuusajattelun suhteen. Järjestöissä luottamusta jäseniin rakennetaan todella pitkällä aikavälillä ja monin eri keinoin, kun taas yrityksissä asiakkaat vakuutetaan lähinnä hyvien diilien kautta. Silti olen sitä mieltä, että uusiutuminen on myös järjestösektorilla äärimmäisen tärkeää ja se vaatii uudistumista myös henkilöresursseissa varsinkin jos henkilöstö sekä johto ovat tulleet sokeiksi omalle toiminnalleen.

Vaikka olen jo aikaisemmin tässä blogissa käsitellyt urheilujohtajuuden teemaa, en voi olla tarttumatta vielä Laakson esittämiin urheilujohtajan rooleihin, joista voit lukea lisää täältä. Kaikki roolit (valittu, poliitikko, sportti-tyyppi ja byrokraatti) ovat hyvinkin selvästi tunnistettavissa olevia ja erilaisia rooleja. Niiden perusteella Laakso on vielä eritellyt kertomustyypit, jotka kuvastavat sitä, miten kyseiset henkilöt ovat urheilujohtajiksi edenneet. Näistä tyypeistä omasta mielestäni optimaalisin on ehdottomasti pyrkimyskertomus. Ajatus siitä, että jokin yritys valitsisi johtajansa jonkin muun seikan perusteella tuntuu mielestäni käsittämättömältä. Miksi johtajaksi valittaisiin joku joka ei välttämättä edes halua johtaa?

Voisin kirjoittaa tästä aiheesta historiallisesta näkökulmasta vaikka kuinka paljon, mutta tyydyn toteamaan vain, että yritykset ovat vihdoin pääsemässä yli siitä vaiheesta, jossa johtajiksi ajauduttiin, mutta liikunta- ja urheiluorganisaatioilla on tuohon vaiheeseen vielä matkaa.

Oman urakehitykseni kannalta toivon kuitenkin, että jos Laakson väitöskirjan tutkimus tehtäisiin uudelleen kymmenen vuoden kuluttua, olisivat tulokset erilaiset. Vaikka itse tiedostankin tämän hetken johtajuustilanteen liikunta- ja urheiluorganisaatioissa, täytyy minun silti jaksaa uskoa siihen, että jonain päivänä myös johtajuusosaamista arvostetaan liikunta-alalla. Haluan uskoa näin sekä suomalaisen liikunnan ja urheilun takia että oman itseni takia.