INTOHIMOKIN VOI UUVUTTAA

Ensimmäinen virallinen kesälomani on puolessa välissä. Viimeiset 1,5 viikkoa ulkona on enemmän ja vähemmän tihutellut vettä, mutta se ei juuri nyt minua haittaa. Mieleni on virkeämpi kuin pitkiin aikoihin.

Vuoden 2017 kaksi ensimmäistä vuosineljännestä kuljin sydän hakaten ja silmät kiiluen. Kiireen tuntu oli kova, askel laahasi jatkuvasti perässä ja viikot vilisivät silmissä. Vaikka teoriassa tiesin mitä ensimmäinen vakituinen työpaikka ja työtehtävät urheiluseurassa pitäisivät sisällään, en ollut osannut varautua siihen käytännössä. Mietin useaan otteeseen olinko haukannut itselleni liian suuren palan.

Ihmiset ympärilläni jaksoivat uskoa siihen, että tehtävä oli kuin minua varten tehty. Myös periksiantamaton luonteeni auttoi minua kaikesta huolimatta puskemaan eteenpäin valitsemallani polulla. Polulla, jonka olen itse tietoisesti valinnut ja jota pitkin kulkemalla uskon pystyväni tavoittelemaan unelmiani. Aina polulla pysyminen ei ole helppoa ja se vaatii aktiivista sekä pitkäjänteistä rakennustyötä.

Syksyllä 2016 tutustuin Frank Martelan Valonöörit-teokseen, joka osui ja upposi. Tuntui kuin Martela kirjoittaisi suoraan minulle, niin syvälle hänen sanansa ja ajatuksensa kolahtivat minuun sekä sen hetkiseen elämäntilanteeseeni:

"Valoisuus ilman insinööriä jää unelmoinniksi, mutta insinööri ilman valoa puurtaa turhien päämäärien eteen. Vain yhdessä heistä syntyy valonööri."

"Vasta kun intohimo kohtaa itsekurin, tie menestykseen on mahdollinen."

"Kun olemme hyviä siinä mitä haluamme tehdä, koemme toteuttavamme itseämme."

Olin juuri saanut ensimmäisen vakituisen työtehtävän urheiluseurasta enkä olisi voinut olla valmiimpi. Intoa puhkuen, itsevarmana omasta osaamisesta sekä alan valinnasta, lähdin kohti uusia haasteita. Muutto uudelle paikkakunnalle, avopuolisosta erossa oleminen, iltamyöhään venyvät työpäivät, yksin puurtaminen ja omaan työnkuvaan turhautuminen johtivat kuitenkin siihen, että kevään aikana olen pysähtynyt useamman kerran kysymään itseltäni, onko tämä todella sitä mitä haluan tehdä.

Miten on mahdollista, että intohimo uuvuttaa?

Silloin kun ihmisen harrastus muuttuu ammatiksi, vapaa-ajan ja työn rajat hämärtyvät väkisinkin, joten rajan väkinäinen rakentaminen uupumisen estämiseksi tuntuu älyttömältä. Viikonloppuisin innostun luonnollisesti joukkueidemme hienoista suorituksista kilpailuissa ja luen ylpeänä seurasta kirjoitettua lehtijuttua aamupalalla. Olenko tällöin töissä vai vapaalla?

Intohimoinen unelmiensa parissa työskenteleminen on kuormittavaa, jos siihen suhtautuu kuten palkkatyöhön. Tässä minä koen tehneeni virheen. Vaikka teenkin työkseni sitä mitä monet tekevät vapaaehtoisesti, ei se tarkoita, että minun tulisi suhtautua siihen vakavammin tai ettei työni saisi sisältää edelleen niitä hauskoja hetkiä, joiden vuoksi olen tätä unelmaa lähtenyt jahtaamaan.

Vaikka lomaa on vielä puolet jäljellä, puhkun innostusta ja odotan uuden kauden alkua. Loma tekee siis varmasti tehtävänsä! Kevät opetti minulle, että intohimo on helpompi sammuttaa kuin sytyttää. Nyt kerran hiilloksella lämmitelleenä en anna palon enää hiipua. On kuitenkin hyvä ymmärtää, että aina tuli ei voi roihuta. Silloin on hyvä hetki pysähtyä ja miettiä onko polku oikea. Toistaiseksi se näyttää olevan.